Noniin tutot, nyt luovutaan kalsongeista!

Kuten viimepostauksessa kerroimme, olimme toteuttamassa holy kuningastempausta. Kyseessähän oli pyöräily kohti ääretöntä ja sen yli, eli 500 kilometriä ja ahmat päälle.

Lähdettiin köröttelemään tuossa heinäkuun puolivälissä ja matkaanlähtö oli kyllä melekosta säätämistä. Me päätettiin lähteä matkaan synkkänä maanantai-iltana klo 23 mutta luonnollisesti lähtö viivästyi jokusen tunnin. Lähdön hetkellä satoi kuin saavista kaatamalla mutta meillä pysyi tunnelma katossa.

Me näytetään tuossa ylläolevassa kuvissa ihan pikkupojilta, kukaan ei voi kiistää sitä. Me köytettiin tavarat raivokkaasti pyöriin tuolla autotallin perukoilla juuri ennen lähtöä. Hampaita siinä sai kiristellä jonnin verran, kun ei tahtoneet tamineet oikein totella. Koska me ollaan luksusihmisiä, niin pamautettiin satuloihin vielä kuninkaalliset persauksen pehmikkeet.

Sitten kun lähdön hetki koitti, niin eihän siitä mithän tullut. Ei päästy viittä metriä pidemmälle, kun hoksattiin että eihän meidän uljaat ratsut mihinkään liiku, kun on niin paljon tavaraa. Me sitten mentiin pienoiseen paniikin poikaseen ja lyötiin viisaat päämme yhteen: jätimme kotiin mm. kylmägeelin, pyörien varakumit, sääskimyrkyn ja muuta tarpeellista. Kaikista eniten syömmeen sattui luopua kalsongeista.

Seuraava pysähdys tuli kymmenen metrin päässä kotiovelta, kun tavarat tippuivat ja niitä piti aikansa säheltää. Lopulta pääsimme kuitenkin matkaan. Ensimmäiset 15 kilometriä oli tosiaan kaatosadetta ja vastatuulta mutta meitä se ei haitannut yhtään, päinvastoin: Olimme yhtä hymyä.

15 kilometrin päässä kotoa oli ensimmäisen kunnon pysähdyksen aika syöminkien merkeissä. Meillä ei varmaan koskaan ennen ollut ollut niin nälkä. Avattiin muonareppu hullunkiilto silmissä ja syötiin siinä varmaan puolet kaikista eväistämme niin että pätkähti.

Muonattiin erään kauppakeskuksen katoksen alla ja ai että teki eetvarttia. Kyllä meillä oli muutakin evästä kuin suklaata ja energiajuomaa, jos sitä epäilette. Energiajuoma kyllä teki tehtävänsä, sillä oltiin tuolla taukopaikalla tosi energisiä ja otettiin ihania turistikuvia. Oli ihana olla yön rauhassa ihan vain kolmestaan, siinä on sitä jotain.

 

Muodikkaina ja raikkaina liikenteessä, luonnollisesti. Oltiin kuin uitettuja koiria ja noustuamme huomasimme, että asfalttiin oli painautunut persauksen ja jalkojen kuvat oikein komiasti. Kylmäkin meinasi vähän tulla mutta me ei annettu sen voittaa, vaan hypittiin reippahasti x-hyppyjä ja juostiin ympäri kauppakeskusta.

Sitten olikin aika jatkaa matkaa. Meillä ei ollut karttaa mukana sille osuudelle, koska olimme aika varmoja, että pieni vilkaisu google mapsiin edellisiltana riittää. Kartat on lahjattomille. Tosin otettiin muodon vuoksi mukaan yksi säälittävä kartta, mutta se alkoi vasta 200 kilometrin päästä kotoamme. Yllättäen löysimme heti oikealle tielle ja polettiin menemään niin, että perävalot vaan vilahti. 

Seuraava vastoinkäyminen kuitenkin jo häämötti. Eräässä risteyksessä lähdimme harhaan, kun Maura vähän sekotti pakkaa ja opasti joukon mieron tielle. Ajettuamme melekosen matkan harhaan meidän piti soittaa Muuran mamolle ja kysyä vähän sisäpiirivinkkiä. Ja kellohan oli jotain 4 yöllä. Hyä että soitettiin, sillä Mauran ohjeilla oltaisi taas menty methän. Harhaan ajon takia ylimääräistä tuli varmaan jotakin 25 kilometriä mutta se ei meitä hetkauttanut, naurettiin vaan perseemme irti. Sitä paitsi me nähtiin harharetkellämme ihania pöllöjä, jotka katsoivat meitä tosi epäuskoisesti.

Pikkuhiljaa aurinko heräsi ja kuivatti kiltisti meidän vaatteemme. Aamun tullen myös liikenne alkoi vilkastua, mikä oli ikävä juttu. Terveisiä vaan niille hurjapäisille rekoille, jotka eivät viitsineet ottaa minkäänlaista turvaväliä meihin viattomiin pyöräjuhtiin. Ilmavirta oli aikamoinen välillä ja siinähän meinahti kellahtaa kumoon. 

Ensimmäiset 100 kilometriä olivat ihan mukiinmeneviä, varsinkin kun alkumatkan sade oli hellittänyt. Tie oli kylläkin tosi yksitoikkoista ja pidettiin aika vähän taukoja. Yhdessä vaiheessa, kun luultiin että olimme ajaneet ainakin 15 kilometriä ilman taukoa, niin tienviitasta luimme, että olimmekin menneet vasta 8 km. Sen jälkeen me menetettiin toivo ja suutuimme tienviitoille ikihyviksi. Mokomat kiusanhenget. Ja kaikille vielä semmoinen tiedoksi, että ajettiin ne ekat 100 kilometriä putkeen. 

Kun lopulta pääsimme ensimmäiselle etapillemme (100km), oli meillä sekä toivo että muona lopussa ja järjestäkin oli vain rippeet tallella. Meitä väsytti ihan suakelisti, sillä takana oli n. 30 valvottua tuntia. Me pistettiin tuo eka etappi vähän rändömillä, koska siellä ei ollut leirintäaluetta ja me oltiin ajateltu, että kyllä me jotain keksitään. Vaan eipä se ollutkaan niin yksinkertaista. Vaellettiin kantamuksiemme kanssa ympäri tuppukylää, ja etsittiin sopivaa paikkaa teltalle. 

Kun jäljellä ei ollut enää mitään muuta keinoa, niin päätimme rohkaista mielemme ja kokeilla viimeistä oljenkortta. Pirhautimme rändömin omakotitalon ovikelloa ja kysyimme yösijaa kuin Josef ja Maria ikään. Yösija on kyllä vähän väärä termi, sillä kellohan oli jotain yksi päivällä. Oven avannut ihana naikkonen antoi meidän ilomielin pystyttää teltan hänen pihalleen, ja me olimme onnemme huipulla. Siinä sitten kasattiin teltta ja koitettiin alkaa nukkumaan mutta eihän siitä mithän tullut. Pyöriskeltiin enintään pari tuntia kylmässä teltassa ja sitten luovutettiin

                                                                                   

Siinä vähän tunnelmia teltasta. Höpötettiin teltassa niitä näitä varmaan 4 tuntia, kunnes seitsemältä illalla alettiin purkuhommiin. Myös talon omistava ihana nainen tuli jututtamaan meitä ja toivotti enkeleitä matkallemme. Tosi ihanaa, että vielä löytyy tuollaisia herttaisia ihmisiä. Me ei yhtään tajuta, että miksi jotkut eivät halua auttaa ventovieraita. Tavattuamme tuon naisen tajusimme, että ehkä ihmiskunnassa on sittenkin vielä jotakin toivoa.

Naisen pihalta siirryimme ABC:lle vähän muonaamaan. Tilattiin 5 ruoka-annosta ja eihän siinä kauaa hurahtanut kun ne oli jo tipotiessään. Joku kolme tuntia siellä huoltoasemalla tuli vietettyä mutta sitten oli jo aika jatkaa matkaa. Kello oli noin kymmenen illalla ja meillä oli edessä seuraavat 100 kilometriä. Ja öisin me siis ajettiin ihan sen takia, että silloin on ihanan rauhallista ja sellainen tunne, että omistaa koko maailman. Nyrkkikuva kuvastaa meidän tuntemuksiamme ajoon lähtiessä. Kauas on pitkä matka.

Ensimmäiset 25 kilometriä meni rattoisissa tunnelmissa. Pysähdeltiin varmaan kilometrin välein ottamaan turistikuveja.

Tuossa Murin nappaama masterpiece. Tuo maisema näytti ihan steinermaalaukselta. Tosi tunnelmallista ja Suomen kesäyö parhaimmillaan.

Tämänkin otoksen takana on taitava Muri. Koko tie oli käytännössä meidän, tosi coolia.

Yön siimeksessä alkoi vähitellen tulla kylmä, joten laitettiin sukat käsineiksi, sillä oikeat käsineemme olivat kosteita. 

Aina välillä oli ihana pysähtyä tienvarteen ja maata vierekkäin selällään katsellen taivasta, joka näytti putoavan. Me oikeasti pohdittiin, että mitä jos taivas nyt putoaisi. Oli epätodellinen olo. Sellainen olo tulee aina silloin, kun tekee jotakin hienoa, mitä ei ole koskaan ennen tehnyt. 

Eräällä alueella oli tuommoisia söpöjä kuveja heinäpaaleissa. Tämä kuva on viimeinen otoksemme matkalta, joten täten historiallinen.

Noin kolmelta yöllä alkoi tihuttaa vettä ja me kysyttiin sään herroilta, että ei kai vaan ala satamaan. Herrat kyllä vastasivat möreällä äänellä, että "Ei sada" mutta ne perkuleet huijasivat päin naamaa. Kaatosateeksihan se yltyi varmaan vartissa ja se oli sitten menoa. Ja tuossa vaiheessa oltiin valvottu yli 45 tuntia, niin alkohan se jo vähän ramasta.

Me oltiin ihan läpimärkiä ja meinattiin kirjaimellisesti nukahtaa pyörän selkään. Meillä oli myös tosi tyhmä olo ja päässä ei liikkunut yhtään mitään. Ei pystytty edes ajattelemaan mitään järkevää. Ainoat ajatukset olivat, että milloinkohan tulee seuraava tienviitta ja että paljonkohan kello on. Alettiin myös nähdä outoja valohallusinaatioita, esimerkiksi lentäviä ankeriaita. Se taitaa jo kertoa jotakin.

Kun oltiin pyöräilty noin kolme tuntia kaatosateessa, niin olimme jo niin toivottomia ja jäässä, että menimme koputtamaan erääseen tienvarressa olleeseen taloon. Se oli ainoa talo moneen kymmeneen kilometriin. Harmiksemme siellä ei tainnut olla ketään sillä hetkellä, joten jouduimme jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa soitimme taas Muuran mamolle mutta hän ei oikein tiennyt muuta vaihtoehtoa kuin soittaa pelastuslaitokselle mutta emme vielä siinä vaiheessa soittaneet sinne.

Jokainen metri oli yhtä tuskaa pyöräillä eteenpäin. Olimme niin jäässä, että sormet ja varpaat olivat jo ihan kohmeessa. Meillä oli kyllä sadetakit mutta siinä kaatosateessa ei enää mikään auttanut. 

Parin kilometrin jälkeen tuli taas (ihme kyllä) yksi talo tien varressa vastaan, ja laahustettiin tietenkin koputtamaan ovelle. Talo näytti kyllä asutulta, mutta ei sieltäkään avattu. 

Sen jälkeen soitimme pelastuslaitokselle mutta he eivät suostuneet auttamaan. Selitimme kyllä, että emme pysty kylmyydeltämme edes liikuttamaan raajojamme ja että me olemme keskellä ei mitään ja autot eivät pysähdy auttamaan. Kaikesta tästä huolimatta sieltä vaan sanottiin elämäänkyllästyneesti, että eivät voi auttaa. Meni kaikki uskottavuus tuohon touhuun.

Sen puhelun jälkeen meillä ei ollut enää mitään toivoa ja olimme sataprosenttisen varmoja, että kuolemme hypotermiaan. Maura oli ihan shokin partaalla ja pyöri vaa ympyrää keskellä tietä. Me ei ikinä ennen oltu elämässämme oltu niin toivottomia ja jäässä.

Sitten kuin taikaiskusta eräs mies henkilöautolla pysähtyi kohdallemme ja selitimme tilanteen hänelle mahdollisimman hyvin. Hän otti ystävällisesti meidät tavaroinemme kyytiinsä mutta pyörät meidän piti hyljätä metsikköön tien viereen. 

Lähimpään kylään oli matkaa 25 kilometriä ja hän jätti meidät siellä huoltoasemalle. Kiitimme häntä valtavasti avusta. Me oltaisi oikeasti kuoltu, jos hän ei olisi osunut paikalle. 

 Se mies sanoi meille autossa, että kymmenen vuoden päästä te nauratte tälle. Me naurettiin jo puolen tunnin päästä huoltoaseman vessassa... Kun olimme raahautumassa sinne vessaan huoltsikan läpi, niin myyjänaikkonen kysyi, että "Onko teillä joku hätänä?" Joo ei ollut mitään hätää, ihan lepposalle aamukahville oltiin tulossa uitettuina koirina hampaat kalisten teltan ja viiden repun kanssa. Vietettiin siellä vessassa varmaan yli puoli tuntia yrittäen saada litimärät vaattehet pois päältä ja etsien märistä repuista mahdollisimman kuivia vaatteita ylle.

Sitten me tallustettiin ilman kenkiä ja sukkia yöhousuissa huoltsikan pöydän ääreen. Jo siinä oli kylän miekkosilla ihmetystä kerrakseen. Siellä me sitten nuokuttiin joku vähän alle 3 tuntia, kunnes Muuran mamo ja pappa tulivat urheasti meitä hakemaan kotiin.

Meidän pyörät siis napattiin pyöräkoukkuun sieltä metsästä kotimatkalla. Kun pyöriä irrotettiin kotipihalla koukusta, niin huomasimme että Murin takarengas oli ottanut vähän osumaa. Tuo rengashan näyttää ihan siltä, että joku otso on sitä käynyt raatelemassa. Oltiin loppumatkan aikana ihmetelty, että miten Muri on yhtäkkiä niin suakelin hidas. Vaikka monesti jäimme odottamaan sitä, niin silti aina kymmenessä metrissä se oli ehtinyt jäädä sata metriä jälkeen. Ja sittenhän se selvisi, urhea Muri oli ajanut typötyhjällä takarenkaalla noin 15 kilometriä. Ja Muri ei siis ollut tajunnut sitä, koska yli 50 tunnin valvomisella ei pahemmin aivot ole käytössä. Respectiä siis Murille, ihan helevatanmoinen kunto sillä tutolla!

Oli kyllä semmonen matka, että auta armias. Noin 200 kilometriä me yhteensä edettiin, ja päästyämme takaisin kotiin nukkua porhotettiin menemään keveät 18 tuntia. Ja sitten lähdettiin määränpäähämme, eli Mauran mökille, maitojunalla. Vaikka retki ei mennytkään ihan niin kuin elokuvissa (tai oikeastaan meni just niin kuin elokuvissa...), niin me ei kaduta mitään ja olihan se nyt melekonen jymymenestys. Onpahan ainakin jotakin, mitä vanhainkodissa kiikkustuolissa muistella! 

T. Muri, Muura & Maura