Me olemme parina viime viikkona päässeet tutustumaan 18-vuotiaiden immeisten ihmeelliseen elämään. Kaksi viikkoa sitten suuntasimme nokkamme kohti pimeyden klubia, jota myös yökerhoksi kutsutaan. Siellä me danssattiin kengänpohjat puhki kuin kylän latotansseissa ikään.
Viikko sitten palasimme apajille, mutta eihän se oven suussa möllöttänyt kalju ahma meitä laskenut sisään. Sillä oli varmaan joku skädä silmässä, kun ei uskonut passikuviemme olevan meidän. Se oli aika kinkkinen tilanne. Kyllä me sitten hetken aikaa oltiin kuin ketulla silmään pistettyjä, mutta me ei luonnollisestikaan jääty nuolemaan näppejämme. Saatiin holy kuningasidea mennä päivystämään sinne yökerhon ulkopuolelle portsarin iloksi.
Tällaisen hienostoenglantilaisen näköisinä meidät voi bongata yöelämästä.
Siellä tuli kumajattua yhdestätoista neljään, ja oli muuten rattoisaa. Täräytettiin kännykästä soimaan kaikenmoisia sävelmiä, ja portsari kaverineen katsoi meitä ja nauroi.
Tehtiin yön aikana pienimuotoista gallupia siitä, minkä ikäisiltä me ohikulkijoiden mielestä näytetään. Siinä ne aikansa silmäili meitä, ja yleisin vastaus taisi olla 15-16v. Siis todellakin ymmärretään...
Tässä hintelä ihminen.
Immeisiä tuli sankoin joukoin puhumaan meille, oltiin aika otettuja. Mieleen jäi erityisesti Iiläiset cowboy-ihmiset. Yksi heistä analysoi meitä oikein olan takaa, ja meni kyllä niin nappiin että auta armias. Aina kun se alkoi analysoimaan luonteitamme, niin se ensin tuijasi meitä oikein syvälle silmiin ja sitten kertoi viiltävän analyysinsä. Ja sitten kysyi kylmän rauhallisesti "Oonko pahasti väärässä?" Ikhään ei ollut muuten väärässä... Vähemmästäkin alkaisi creepata. Ne oli muutenkin aika sekalaista seurakuntaa: Yhdellä niistä oli cowboy-hattu päässä, yksi oli se analyytikko, yksi oli vaan Late ja se yksi pojankoltiainen oli muuten vaan ihan kujalla.
Herkuttelu on aina ollut viisikolle sydämen asia. Männävuosina viisikon kolmikolla oli tapana ostaa pientä purtavaa ja höräyttää Muuran kellariin juoruamaan ja kuvaamaan negatiivivideota. Niihin aikoihin ostettiin aina kindermunia, jotka piti valita tunteella. Ja se tunteella valitseminen tuotti oikeasti tulosta, sillä monesti munasta paljastui meidän insidejuttuihin liittyviä möllejä, esimerkiksi kirahvi ja pesukarhu.
Ihkaensimmäisissä hippamissa me ostettiin Makuunista melekonen saalis karkkia, ja niiden joukossa oli iso värikäs rotta. Illan tullen huomasimme, että siitä rotasta oli puraistu puolet pois ja jäljellä oli vaan pylly ja siimahäntä. Aloimme etsiä syyllistä, ja Murihan sen tihutyön takana oli. Tuon tapahtuman jälkeen siitä tuli perinne, että rotta oli ostettava joka kerta ja Muri puraisi siitä puolet, jonka jälkeen se jätettiin kumajamaan kulhoon.
Viimeisen vuoden ajan meidän hippamamurkinat ovat olleet tosi mielikuvituksettomia. Aina vaan irtokarkkia, suklaata ja sipsua. Irtokarsut on kyllä elämän suolukka. Meidän suosikkeja ovat mm. krokodails, vaahtoiset pandakoalat, apinat sekä mustekalat. Muura ei osaa hallita paljonko se tykkää mustekaloista. Se tuottaa kaupassa välillä päänvaivaa, kun Muura vaan kauhoo menemään niitä merten niljakkaita höperöitä.
Jos haluatte herkkutaivaaseen, niin askeltakaa Lidlin perukoille. Leipomotiskin donitsit on semmoista merimiesten muonaa, vaikka ne onkin aika kaukana merimiesten muonasta. Tonnikalaa ja kilohailia kai ne miekkoset siellä paatissa höyrystää pankolla.
Nyt kesällä me löydettiin uusi tuttavuus, eli tikkarit. Savitaipaleella majaillessamme ostimme aina joku 20 Bonbonia ja laitettiin ne meidän söpöön ruusureppuun.
Me ollaan muutenkin tehty pientä pintaremonttia muoniemme suhteen. Limsan tilalle on tullut hienostunut Novelle kivennäisvesi, sipsien tilalle mahtipontiset ruissipsit tosin ne on liian kalliita meidän kukkarolle ja karkin tilalle marjat (ainakin kerran me niitä mutustettiin).
Myös oikean ruoan suhteen me ollaan alettu panostamaan oikein olan takaa. Ollaan opeteltu tekemään maailman täydellisintä muonaa. Saammeko esitellä, hänen ylhäisyytensä: Pekonipasta. Sitä me voitaisiin muonata maailman tappiin asti. Mutta psst. tutot, sen resepti on salainen, saatiin se muumimamman isomamalta. Toinen holy kuninkaallinen ruokasuosikkimme on Raclette, tuo sveitsiläinen paimentolaismuona. Kyllä me ollaan nykyään aikamoisia kulinaristeja, eihän siitä pääse mihinkään.
Ps. tiedostamme että ensimmäisen kuvan laatu on täysi ahma.
Meidän lomareissu Mauran mökille starttasi maitojunassa jouhevasti istuen. Tai no ei se mithän jouhevaa ollut, luettiin vaan Cosmopolitaneja eikä kommunikoitu muuta kuin muonaamisen yhteydessä.
Junanvaihdon jälkeen alkoi tulla edes jotain actionia. Me kolme istuttiin semmoisessa neljän hengen penkkiryhmässä, ja meidän lisäksi siinä oli eräs naikkonen. Yhtäkkiä Muri otti asiakseen paukasta Hujon päähänsä killumaan. Olisittepa nähneet sen ja erään toisen lähellä istuvan naikkosen ilmeet, ne katsoi Hujoa kuin pahinta arkkivihollistaan ja me ei nyt edes liiotella. Muura ja Maura meinasivat revetä ihan täpöllä. Kaikista parasta oli se, että Murilla pysyi kokoajan täydellisesti pokka, se ei edes meinannut hymyillä saatika nauraa. Meidän piti siinä 45 minuuttia koittaa parhaamme mukaan pidätellä naurua, kun ne kaksi naikkosta katsoivat Hujoa alta kulmien varmaan viiden minuutin välein. Kai ne pelkäsivät, että Hujolla on pahat mielessään.
Siinä se Hujo keikaroi koko komeudessaan. Me pidettiin Hujoa mukana niin kivisaaressa kuin kylän tansseissakin.
Kissankorvainen Muri nauttimassa veden sinisyydestä. Tai oikeastaan kissankorvat on väärä sanavalinta, sillä Muura nimesi ne lepakonkorviksi. Korvat kun korvat.
Eräänä päivänä ollessamme työjuhtina puiden parissa tapasimme kaksi liskoa. Ne tulivat ilomielin Murin hellään huomaan ja olivat mielissään jopa ympärillä pyörivistä paparazzeista. Mitään muonaa me ei niille tarjottu, hankkikoon itse kannikkansa, kun kerran villiin luontoon ovat syntyneet.
Me oltiin tuolla mökkireissulla muuten aika vanhuksia. Mentiin suunilleen joka ilta nukkumaan klo 24. Yhtenä iltana kuitenkin räväytettiin, ja valvottiin yhteen. Se otti seuraavana päivänä kuitenkin veronsa, sillä nukuttiin kolmen tunnin päiväunet. Niiden päiväunien jälkeen me tehtiin melekonen tempaus, nimittäin soudettiin kylän raitille ostamaan pingviinituutit ja syötiin ne puistonpenkillä. Katsokaas tutot, joskus elämässä pitää revitellä!
Kuten kesään kuuluu, me uida porskutettiin joka päivä. Jos halajaa Murin kanssa uimaan, niin kannattaa pitää etäisyyttä. Jos sen päästää tarraamaan kiinni, niin aika äkkiä menettää oman tilan hallinnan ja se on sitten menoa. Mutta on Muri muuten kyllä oikein kelepo vennamon veikko.
Me löysimme veneillessämme tuollaisen holy kuningassillan, jonka äärelle päätimme tehdä pienen eväsretken ilman eväitä, eli ihan vain retken. Oli virkistävää kahlata sillan kupeessa ja tähystää sammakoita ja muita niljakkaita.
Täytyy myöntää, että mökillä lomaillessamme emme tehneet kauheasti mitään kiehtovaa. Yhtenä iltana kuitenkin oltiin epätavallisen reippaita. Sängyssä lahnatessamme aloimme mankua, että tekee mieli jotakin hyvää. Niinpä ponkaisimme yhtäaikaa ylös ja kiljuimme kuin kiljuhanhet, että lähdetään ABC:lle. Ei varmaan koskaan ennen olla toimittu niin nopeasti kuin sillä hetkellä. Kerättiin hynthet yhteen ja ponkaistiin matkaan. Tosin ei olisi kannattanut sillä tavalla ponkaista, sillä kuntohan siinä loppui jo ensimmäisessä ylämäessä. Ei me sitä matkaa olisi jaksettu kokonaan kävellä, ellei oltaisi välillä istuttu maahan joogaamaan.
Tässä ollaan täydellisen leivän äärellä. Tuota leipää me jäystettiin joka päivä, siihen ei voi kyllästyä. Harmi että sitä ei saa meidän omalta paikkakunnaltamme.
Viimeisen mökki-illan kunniaksi Maura rykäsi päälleen tuollaisen hurthungin. Kyllä se päällä kelpasi tepastella risumetikössä. Murin ilme oli vaikuttava, kun hän näki kyseisen ilmestyksen. Sitä ilmettä ei voi mitata rahassa. Jos joku halajaa saada amerikkalaisen jalkapalloilijan hartiat, niin tuommonen talviturkki niskaan vain, niin eiköhän se sillä hoidu.
Kuten viimepostauksessa kerroimme, olimme toteuttamassa holy kuningastempausta. Kyseessähän oli pyöräily kohti ääretöntä ja sen yli, eli 500 kilometriä ja ahmat päälle.
Lähdettiin köröttelemään tuossa heinäkuun puolivälissä ja matkaanlähtö oli kyllä melekosta säätämistä. Me päätettiin lähteä matkaan synkkänä maanantai-iltana klo 23 mutta luonnollisesti lähtö viivästyi jokusen tunnin. Lähdön hetkellä satoi kuin saavista kaatamalla mutta meillä pysyi tunnelma katossa.
Me näytetään tuossa ylläolevassa kuvissa ihan pikkupojilta, kukaan ei voi kiistää sitä. Me köytettiin tavarat raivokkaasti pyöriin tuolla autotallin perukoilla juuri ennen lähtöä. Hampaita siinä sai kiristellä jonnin verran, kun ei tahtoneet tamineet oikein totella. Koska me ollaan luksusihmisiä, niin pamautettiin satuloihin vielä kuninkaalliset persauksen pehmikkeet.
Sitten kun lähdön hetki koitti, niin eihän siitä mithän tullut. Ei päästy viittä metriä pidemmälle, kun hoksattiin että eihän meidän uljaat ratsut mihinkään liiku, kun on niin paljon tavaraa. Me sitten mentiin pienoiseen paniikin poikaseen ja lyötiin viisaat päämme yhteen: jätimme kotiin mm. kylmägeelin, pyörien varakumit, sääskimyrkyn ja muuta tarpeellista. Kaikista eniten syömmeen sattui luopua kalsongeista.
Seuraava pysähdys tuli kymmenen metrin päässä kotiovelta, kun tavarat tippuivat ja niitä piti aikansa säheltää. Lopulta pääsimme kuitenkin matkaan. Ensimmäiset 15 kilometriä oli tosiaan kaatosadetta ja vastatuulta mutta meitä se ei haitannut yhtään, päinvastoin: Olimme yhtä hymyä.
15 kilometrin päässä kotoa oli ensimmäisen kunnon pysähdyksen aika syöminkien merkeissä. Meillä ei varmaan koskaan ennen ollut ollut niin nälkä. Avattiin muonareppu hullunkiilto silmissä ja syötiin siinä varmaan puolet kaikista eväistämme niin että pätkähti.
Muonattiin erään kauppakeskuksen katoksen alla ja ai että teki eetvarttia. Kyllä meillä oli muutakin evästä kuin suklaata ja energiajuomaa, jos sitä epäilette. Energiajuoma kyllä teki tehtävänsä, sillä oltiin tuolla taukopaikalla tosi energisiä ja otettiin ihania turistikuvia. Oli ihana olla yön rauhassa ihan vain kolmestaan, siinä on sitä jotain.
Muodikkaina ja raikkaina liikenteessä, luonnollisesti. Oltiin kuin uitettuja koiria ja noustuamme huomasimme, että asfalttiin oli painautunut persauksen ja jalkojen kuvat oikein komiasti. Kylmäkin meinasi vähän tulla mutta me ei annettu sen voittaa, vaan hypittiin reippahasti x-hyppyjä ja juostiin ympäri kauppakeskusta.
Sitten olikin aika jatkaa matkaa. Meillä ei ollut karttaa mukana sille osuudelle, koska olimme aika varmoja, että pieni vilkaisu google mapsiin edellisiltana riittää. Kartat on lahjattomille. Tosin otettiin muodon vuoksi mukaan yksi säälittävä kartta, mutta se alkoi vasta 200 kilometrin päästä kotoamme. Yllättäen löysimme heti oikealle tielle ja polettiin menemään niin, että perävalot vaan vilahti.
Seuraava vastoinkäyminen kuitenkin jo häämötti. Eräässä risteyksessä lähdimme harhaan, kun Maura vähän sekotti pakkaa ja opasti joukon mieron tielle. Ajettuamme melekosen matkan harhaan meidän piti soittaa Muuran mamolle ja kysyä vähän sisäpiirivinkkiä. Ja kellohan oli jotain 4 yöllä. Hyä että soitettiin, sillä Mauran ohjeilla oltaisi taas menty methän. Harhaan ajon takia ylimääräistä tuli varmaan jotakin 25 kilometriä mutta se ei meitä hetkauttanut, naurettiin vaan perseemme irti. Sitä paitsi me nähtiin harharetkellämme ihania pöllöjä, jotka katsoivat meitä tosi epäuskoisesti.
Pikkuhiljaa aurinko heräsi ja kuivatti kiltisti meidän vaatteemme. Aamun tullen myös liikenne alkoi vilkastua, mikä oli ikävä juttu. Terveisiä vaan niille hurjapäisille rekoille, jotka eivät viitsineet ottaa minkäänlaista turvaväliä meihin viattomiin pyöräjuhtiin. Ilmavirta oli aikamoinen välillä ja siinähän meinahti kellahtaa kumoon.
Ensimmäiset 100 kilometriä olivat ihan mukiinmeneviä, varsinkin kun alkumatkan sade oli hellittänyt. Tie oli kylläkin tosi yksitoikkoista ja pidettiin aika vähän taukoja. Yhdessä vaiheessa, kun luultiin että olimme ajaneet ainakin 15 kilometriä ilman taukoa, niin tienviitasta luimme, että olimmekin menneet vasta 8 km. Sen jälkeen me menetettiin toivo ja suutuimme tienviitoille ikihyviksi. Mokomat kiusanhenget. Ja kaikille vielä semmoinen tiedoksi, että ajettiin ne ekat 100 kilometriä putkeen.
Kun lopulta pääsimme ensimmäiselle etapillemme (100km), oli meillä sekä toivo että muona lopussa ja järjestäkin oli vain rippeet tallella. Meitä väsytti ihan suakelisti, sillä takana oli n. 30 valvottua tuntia. Me pistettiin tuo eka etappi vähän rändömillä, koska siellä ei ollut leirintäaluetta ja me oltiin ajateltu, että kyllä me jotain keksitään. Vaan eipä se ollutkaan niin yksinkertaista. Vaellettiin kantamuksiemme kanssa ympäri tuppukylää, ja etsittiin sopivaa paikkaa teltalle.
Kun jäljellä ei ollut enää mitään muuta keinoa, niin päätimme rohkaista mielemme ja kokeilla viimeistä oljenkortta. Pirhautimme rändömin omakotitalon ovikelloa ja kysyimme yösijaa kuin Josef ja Maria ikään. Yösija on kyllä vähän väärä termi, sillä kellohan oli jotain yksi päivällä. Oven avannut ihana naikkonen antoi meidän ilomielin pystyttää teltan hänen pihalleen, ja me olimme onnemme huipulla. Siinä sitten kasattiin teltta ja koitettiin alkaa nukkumaan mutta eihän siitä mithän tullut. Pyöriskeltiin enintään pari tuntia kylmässä teltassa ja sitten luovutettiin
Siinä vähän tunnelmia teltasta. Höpötettiin teltassa niitä näitä varmaan 4 tuntia, kunnes seitsemältä illalla alettiin purkuhommiin. Myös talon omistava ihana nainen tuli jututtamaan meitä ja toivotti enkeleitä matkallemme. Tosi ihanaa, että vielä löytyy tuollaisia herttaisia ihmisiä. Me ei yhtään tajuta, että miksi jotkut eivät halua auttaa ventovieraita. Tavattuamme tuon naisen tajusimme, että ehkä ihmiskunnassa on sittenkin vielä jotakin toivoa.
Naisen pihalta siirryimme ABC:lle vähän muonaamaan. Tilattiin 5 ruoka-annosta ja eihän siinä kauaa hurahtanut kun ne oli jo tipotiessään. Joku kolme tuntia siellä huoltoasemalla tuli vietettyä mutta sitten oli jo aika jatkaa matkaa. Kello oli noin kymmenen illalla ja meillä oli edessä seuraavat 100 kilometriä. Ja öisin me siis ajettiin ihan sen takia, että silloin on ihanan rauhallista ja sellainen tunne, että omistaa koko maailman. Nyrkkikuva kuvastaa meidän tuntemuksiamme ajoon lähtiessä. Kauas on pitkä matka.
Ensimmäiset 25 kilometriä meni rattoisissa tunnelmissa. Pysähdeltiin varmaan kilometrin välein ottamaan turistikuveja.
Tuossa Murin nappaama masterpiece. Tuo maisema näytti ihan steinermaalaukselta. Tosi tunnelmallista ja Suomen kesäyö parhaimmillaan.
Tämänkin otoksen takana on taitava Muri. Koko tie oli käytännössä meidän, tosi coolia.
Yön siimeksessä alkoi vähitellen tulla kylmä, joten laitettiin sukat käsineiksi, sillä oikeat käsineemme olivat kosteita.
Aina välillä oli ihana pysähtyä tienvarteen ja maata vierekkäin selällään katsellen taivasta, joka näytti putoavan. Me oikeasti pohdittiin, että mitä jos taivas nyt putoaisi. Oli epätodellinen olo. Sellainen olo tulee aina silloin, kun tekee jotakin hienoa, mitä ei ole koskaan ennen tehnyt.
Eräällä alueella oli tuommoisia söpöjä kuveja heinäpaaleissa. Tämä kuva on viimeinen otoksemme matkalta, joten täten historiallinen.
Noin kolmelta yöllä alkoi tihuttaa vettä ja me kysyttiin sään herroilta, että ei kai vaan ala satamaan. Herrat kyllä vastasivat möreällä äänellä, että "Ei sada" mutta ne perkuleet huijasivat päin naamaa. Kaatosateeksihan se yltyi varmaan vartissa ja se oli sitten menoa. Ja tuossa vaiheessa oltiin valvottu yli 45 tuntia, niin alkohan se jo vähän ramasta.
Me oltiin ihan läpimärkiä ja meinattiin kirjaimellisesti nukahtaa pyörän selkään. Meillä oli myös tosi tyhmä olo ja päässä ei liikkunut yhtään mitään. Ei pystytty edes ajattelemaan mitään järkevää. Ainoat ajatukset olivat, että milloinkohan tulee seuraava tienviitta ja että paljonkohan kello on. Alettiin myös nähdä outoja valohallusinaatioita, esimerkiksi lentäviä ankeriaita. Se taitaa jo kertoa jotakin.
Kun oltiin pyöräilty noin kolme tuntia kaatosateessa, niin olimme jo niin toivottomia ja jäässä, että menimme koputtamaan erääseen tienvarressa olleeseen taloon. Se oli ainoa talo moneen kymmeneen kilometriin. Harmiksemme siellä ei tainnut olla ketään sillä hetkellä, joten jouduimme jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa soitimme taas Muuran mamolle mutta hän ei oikein tiennyt muuta vaihtoehtoa kuin soittaa pelastuslaitokselle mutta emme vielä siinä vaiheessa soittaneet sinne.
Jokainen metri oli yhtä tuskaa pyöräillä eteenpäin. Olimme niin jäässä, että sormet ja varpaat olivat jo ihan kohmeessa. Meillä oli kyllä sadetakit mutta siinä kaatosateessa ei enää mikään auttanut.
Parin kilometrin jälkeen tuli taas (ihme kyllä) yksi talo tien varressa vastaan, ja laahustettiin tietenkin koputtamaan ovelle. Talo näytti kyllä asutulta, mutta ei sieltäkään avattu.
Sen jälkeen soitimme pelastuslaitokselle mutta he eivät suostuneet auttamaan. Selitimme kyllä, että emme pysty kylmyydeltämme edes liikuttamaan raajojamme ja että me olemme keskellä ei mitään ja autot eivät pysähdy auttamaan. Kaikesta tästä huolimatta sieltä vaan sanottiin elämäänkyllästyneesti, että eivät voi auttaa. Meni kaikki uskottavuus tuohon touhuun.
Sen puhelun jälkeen meillä ei ollut enää mitään toivoa ja olimme sataprosenttisen varmoja, että kuolemme hypotermiaan. Maura oli ihan shokin partaalla ja pyöri vaa ympyrää keskellä tietä. Me ei ikinä ennen oltu elämässämme oltu niin toivottomia ja jäässä.
Sitten kuin taikaiskusta eräs mies henkilöautolla pysähtyi kohdallemme ja selitimme tilanteen hänelle mahdollisimman hyvin. Hän otti ystävällisesti meidät tavaroinemme kyytiinsä mutta pyörät meidän piti hyljätä metsikköön tien viereen.
Lähimpään kylään oli matkaa 25 kilometriä ja hän jätti meidät siellä huoltoasemalle. Kiitimme häntä valtavasti avusta. Me oltaisi oikeasti kuoltu, jos hän ei olisi osunut paikalle.
Se mies sanoi meille autossa, että kymmenen vuoden päästä te nauratte tälle. Me naurettiin jo puolen tunnin päästä huoltoaseman vessassa... Kun olimme raahautumassa sinne vessaan huoltsikan läpi, niin myyjänaikkonen kysyi, että "Onko teillä joku hätänä?" Joo ei ollut mitään hätää, ihan lepposalle aamukahville oltiin tulossa uitettuina koirina hampaat kalisten teltan ja viiden repun kanssa. Vietettiin siellä vessassa varmaan yli puoli tuntia yrittäen saada litimärät vaattehet pois päältä ja etsien märistä repuista mahdollisimman kuivia vaatteita ylle.
Sitten me tallustettiin ilman kenkiä ja sukkia yöhousuissa huoltsikan pöydän ääreen. Jo siinä oli kylän miekkosilla ihmetystä kerrakseen. Siellä me sitten nuokuttiin joku vähän alle 3 tuntia, kunnes Muuran mamo ja pappa tulivat urheasti meitä hakemaan kotiin.
Meidän pyörät siis napattiin pyöräkoukkuun sieltä metsästä kotimatkalla. Kun pyöriä irrotettiin kotipihalla koukusta, niin huomasimme että Murin takarengas oli ottanut vähän osumaa. Tuo rengashan näyttää ihan siltä, että joku otso on sitä käynyt raatelemassa. Oltiin loppumatkan aikana ihmetelty, että miten Muri on yhtäkkiä niin suakelin hidas. Vaikka monesti jäimme odottamaan sitä, niin silti aina kymmenessä metrissä se oli ehtinyt jäädä sata metriä jälkeen. Ja sittenhän se selvisi, urhea Muri oli ajanut typötyhjällä takarenkaalla noin 15 kilometriä. Ja Muri ei siis ollut tajunnut sitä, koska yli 50 tunnin valvomisella ei pahemmin aivot ole käytössä. Respectiä siis Murille, ihan helevatanmoinen kunto sillä tutolla!
Oli kyllä semmonen matka, että auta armias. Noin 200 kilometriä me yhteensä edettiin, ja päästyämme takaisin kotiin nukkua porhotettiin menemään keveät 18 tuntia. Ja sitten lähdettiin määränpäähämme, eli Mauran mökille, maitojunalla. Vaikka retki ei mennytkään ihan niin kuin elokuvissa (tai oikeastaan meni just niin kuin elokuvissa...), niin me ei kaduta mitään ja olihan se nyt melekonen jymymenestys. Onpahan ainakin jotakin, mitä vanhainkodissa kiikkustuolissa muistella!
