lauantai 28. joulukuuta 2013

Noniin tutot, nyt Meine Kleine hommelimaine!

Tällä kertaa on vuorossa tämmöinen martta-edition. Muri ja Maura ovat marttoja, tai ehkäpä ex-sellaisia. Tai ainakin yritys karistaa marttaus on kova karski. Martta on sellainen lajike, että sellaiseksi ei synnytä, vaan elämän kiemurat ajavat siihen kierouteen. Marttojen peruspiirre on katkeruus, syvä ja palava sellainen. Ennen vanhaan hippamissa oli pientä draamanpoikasta, kun oli asetelma martat vastaan amppelikukat. Jos ette tiedä amppelikukkia, niin kuuklettakkaa! Sitä me ei itsekään tiedetä, miten ne amppelikukat liittyy tähän aiheeseen.


Tässä vähän selitystä teille pikku pellervoille. Eli me martat aina ennen hippamissa mentiin nurkkaan katkeroitumaan, ja rest of the groupin teki mieli mukiloida meikämanneja nassukkaan. Siellä nurkassa me sitten uitiin itsesäälissä ilman uimarenkaita niinkuin porsaan potkat. Marttojen itsesääli-momentin kruunasi aina Lana Del Reyn Born to die -biitti, joka onkin marttojen virallinen valitusvirsi. Katsokaas kun sen virren alku kuulostaa ihan siltä kuin vanha mursutantta lahnaisi jäälohkareen päällä masiksessa.

Mutta kyllä me ollaan vähän ryhdistäydytty eikä olla niin katkeria marttoja enää. "Virheist oppii ja kokemus karttuu." - Pikku G, we miss ya. Kun se kossi katto meit syväl silmiin konsertissa vuonna kakstuhaatkolome, emme tienneet paremmasta. Sen vihreet suklaasimmut sparklas stagella, ja ehkä joku muukin sparklas. Me ollaan nuoriso, ja vanhainkois me ollaan muoriso. Siinä teille pient elämänvilosoviaa. Mutta se siitä keikistelijä-geestä, nyt on hoppu jatkaa etiäppäi ettei nupit mee lakkoon.


Rakkaus on ihana ja lämmin asia. Kaunis, koskettava, herkkä, suojaamaton, viaton. Meidän kohdalla "Rakkaus on ♪ ♫"... mika rakkaus? Elämän tuskaa *Cheekin "ah" tähän kohtaan* Voi ku sitä höpsöä rakkautta voisi päästä paijaamaan ja ei päästäisi ikuna irti. Rakkautta kiitos. Ehkä se viel joku päevä saapastellee pirttiin kukkaset käes, kuha ei vaan rukkaset.


Tännään oli vähän tämmönen hommelimainen postinki. Tähän loppuun vähän vielä todistetta Murin viksusta ja vinksahtaneesta ajatuksenjuoksusta: "Määki yleensä aattelen niistä hommeleista silleen hommelimaisesti, mutta joskus taas ajattelen siitä hommelista hommelimaisemmin, you know."

Siinon kaikki mitä meil on antaa. Viimeks annettiin näin paljon vuonna seitkeetkolome.

T. Muri & Maura, ja Muura henges mukana


Ps. Muistakkaa kommentoija pikku patalaput, tai muuten Elma-mummo tulloo ja vettää turpiin!

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Noniin tutot, nyt kieli hörhöilee!

Meillä tuli yhtäkkiä semmonen tosi positiivinen fiilinki, ja nyt tekkee mieli kehua immeisiä laidasta laitaan, ja myös semmosia vähemmän immeisiä tietenkin.

Kyllä se nyt häätyy alottaa steineropettajista. Uuh iihhania sympaattisia olentoja. Yksi opettaja on meidän oikea silmäterä, ihan kyllikin huumorintajuinen ja aina valmis auttamaan.

Sitten onkin vuorossa Mimmi ja Terri. No vitsi vain, ei niissä ole mitään hyviä puolia.

Krista Kosonen, siinä on misukka meidän mieleen... Ollaan vähän kateellisia, kun se on niin kaunis ja vielä hauskakin. Toinen uuh-koomikko on Aku Hirviniemi, varsin miellyttävä pojanklopiainen. Ja Jussi Vatanen, ei kai sitä voi katella muuta kun sillä silmällä. Harry Potter aka Daniel Radcliffe on semmonen miekkonen, että eihän sitä viiti ees kuvailla, ettei heikompia ala hirvittää.


Ison kehuvyöryn ansaitsevat myös hyväsydämiset mummot ja papat. Se on niin awww-effektin aiheutavaa, kun joku tulee varoittamaan vaikka liukkaasta tiestä.

Ruokapuolelta täytyy kyllä ylistää pekonipastaa ja Murin pannukakkuja. Kielen saa hörhöilemään myös rullakebaba ja hesemuona. Hesestä tulikin mieleen, että siellä kumajaa aina toisinaan todella ihku vartijamiekkonen, joka tekisi mieli laittaa käsirautoihin. Hän on meidän koulun entinen oppilas, mut siis ei me voida kertoo kuka.

Mikael Gabrielin (feat. Brask) biisi Kipua on erittäin hyvä. Hän ymmärtää idean, sanat on makiat. Kuunnelkaa se biisi. Joskus kannattaa kuulemisen sijaan kuunnella. Toinen kehut ansaitseva biisi on kyllä ehdottomasti Silakka-apajalla. Siinä on enemmän tunnelmaa kuin missään muussa biitissä.


Sitten hypätäänkin eläinmaailmaan. Sehän on selvää, että ahmat on meidän suosikkeja. Joskus kun näkisi oikein viimisen päälle tyylikkään ahmaurhon luonnossa, niin kamerathan siinä kaivettaisi heti taskusta yhteispotrettia varten. Ja toinen kiehtova eläin on susi. Se on semmonen sexyn salaperäinen härpikkä.

Ja tottakai kehut ansaitsevat myös päämaja ja hippamat. Päämaja on kuin toinen koti ja vaikka hippamat feilaakin joskus aika pahasti, niin kyllä ne on semmonen syömmen asia.

Metsissä ja muutenkin luonnossa vaeltelemisessa on sitä jotain. Me ei tulla ikinä unohtamaan ysiluokan vaellusta. Sinnekin kyllä mahtui draamaa, mikä ei ole mikään yllätys, viisikon kolmikko kun on kyseessä. Joskus me kyllä lähdetään uudestaan lapin perukoille kolmestaan. Viimekesänä kun pyöräiltiin se "500 km", niin tänä talvena voisi olla vuorossa 500 km hiihtäen.


Kyllähän näitä kehuttavia immeisiä ja asioita löytyisi loputtomiin mutta tässäpä nyt sekalaista settiä. Muistakaa tyäret ja pojankoltiaiset, että kannattaa etsiä kaikista aina ne parhaat puolet.

Ps. Aina oomma perustaneet myös oravapipoista ja muumikelloista...

T. Muri, Muura & Maura

maanantai 18. marraskuuta 2013

Noniin tutot, nyt eksytään thai-tiskille!

Nyt rupesi nyppimään. Ei tämmönen vetele, on aika ottaa ittiä niskasta kiinni. Ohan tämä meiän touhu vähän semmosta höpötystä ollunna nyt viime aikoina. Postinkeja ei ole näkynyt, vaikka kuinka on koittanut tähystää. Välillä se inspiraatio vaan hölähtää teille tuntemattomille, ja sitä saa sitten etsiä päivän jos toisenkin.

Kyllä se häätyy myöntää, että onhan tämä meiän meininki aika sluibaa välillä. No mutta välillä vähän sluibaa ja sitten taas huimaa.


Tämä kuva on kuulkaas nostalginen. Eräänä utuisena iltana lähdimme kaupan perukoille ilman rihman kiertämää. Siellä me vaeltelimme kaupassa neuvottomina ja vailla valistusta. Emme tienneet mitä kaapaista Murin kaulakoriin. Huomiota kuitenkin saimme niin kuin aina. Lopulta eksyimme thai-tiskille ja nappasimme parhaat päältä, eli pattanjaa ja kanaimmeistä. Lisäksi otimme völhjyyn lättyjauhetta, joka ei kyllä vielä tähän päivään mennessä ole paistinpannua nähnyt.

Thai-iltamme oli koskettava ja mausteinen. Sytytimme kynttilän thai-kansaa kunnioittaen ja hymisimme.


Tässä ratsastajakuva kaikessa mahtipontisuudessaan. Tämän loistokkaan muokkauksen teki Murin sisko, kaikki kunnia hänelle. Alkuperäinen versio tästä kuvasta löytyy pari postinkia alempaa. Rakastamme Muuran määrätietoista ratsastusta yli synkkien vuorien. Mauran tuskainen ilme tuo myös lisäytyä tähän masterpieceen.


Mystinen Murihan se siellä. Yleensä tunnelin päässä näkyy valoa, tällä kertaa siellä tönöttää Rouva Mursberg. Moni on kysynyt viime aikoina, miksi plokissamme näkyy kuveja vain kahdesta tutosta. Totuus on, että kyllä kolmas tuttokin, eli Muri, täällä kuvissa viuhahtelee, tosin hän ei tahdo näyttää nokkaansa koko komeudessaan.


Tässä Maura ja Muura, kaikessa viattomuudessaan. Tämä otos on kesäyön peruja, ai että sitä heinäkuun railakasta meisinkiä.

Tsajajajajaja.

T. Muri, Muura & Maura

maanantai 4. marraskuuta 2013

Noniin tutot, nyt on level 10!

Tiedättekös tutot, maailmaan mahtuu kinkkisiä tilanteita. Ne kinkkiset tilanteet tykkää meistä oikein aimoannoksella. Niitä on riittänyt pyöräretken läheltä piti kuolema -tilanteesta pastan palamiseen. Ne jotka ovat lukeneet pyöräretkestämme tietävät varmasti, että hypotermian kanssahan me siellä taistelimme kuin hunnit ikään. Mutta me emme jääneet siellä tuleen vesisateeseen makaamaan, vaan nostimme peukut pystyyn ja liftasimme ihmisystävällisen immeisen kyytiin. Siinä nähtiin, että kinkkiset tilanteet eivät meitä lannista! Tai no kyllä ne oikeastaan lannistaa mutta ehän me sitä teille kerrota.


Me ei oikein aina tulla tuon elämän kanssa toimeen. Se on semmonen ovela ja välillä pahansuopa olento. Kohtalo sen sijaan on oikein rattoisa veikko. Ollaan viime vuosina oltu kohtalon lempilapsia. Meistä tuntuu, että elämällä on jotakin hampaankolossa meitä kohtaan. Se aina antaa meille kinkkisiä tilanteita, ja sitten naureskelee ivallisesti, että "Nonni, nyt lähtee tutoilla level 10, katsotaanpa miten ne tästä koitoksesta selviää!", ja se on sitten menoa.


Tämä vuosi on ollut melekosta haipakkaa. Meille on tapahtunut niin paljon kaikkea, että ei ole edes todellista. Suuri osa niistä on ollut sellaisia, mitä tapahtuu vain huonossa amerikkalaisissa elokuvissa. Me ei liiotella yhtään, jos sanotaan, että meidän elämä on kuin elokuvasta. Vaikka vuoteen on mahtunut enemmän kinkkisiä tilanteita kuin laki sallii, niin mukaan on mahtunut tietenkin myös hunnimaista hauskuutta ja ikimuistoisia hetkiä.


Nyt vaan nokka kohti uusia kinkkisiä tilanteita!

T. Muri, Muura & Maura

tiistai 22. lokakuuta 2013

Noniin tutot, nyt on biittiä!

Saimme mielettömän haasteen. Meitähän on kolome tuttoa kirjottamassa tätä plokia, niin me päätettiin kyhästä yhteiset vastaukset. Tämä pitäisi haastaa meidän jälkeemme taas viidelle immeiselle mutta ehän me viititä sitä muiden niskoille vierittää. Tästä se lähtee, ottakkee penkistä kiinni!


5 asiaa joita tarvitsette joka päivä:
Pimeys
Siveys
Kampa
Ihmisystävällisyys
Lämpö ja rakkaus


5 kirjaa joita suosittelette:
Harry Potterit
Fifty shades of grey
True blood
Nälkäpeli
Aku Ankan taskukirjat


5 materialistista joululahjatoivetta:
Karkkia
Muumikello
Oravapipo
Mitä vaan kuha ei lamppuja


5 adjektiivia jotka kuvaavat teitä:
Himmeä
Kreisi
Sähäkkä misukka
Lepposa
Hallittu




5 elämänohjetta jotka antaisitte muille:
Ken pelkää saa kenkää
On viisasta olla tyhmä
Nolatkaa itsenne
Ota iisisti
Pakkanen lannistaa nudistin

Oli kyllä melekonen haaste mutta kunnialla selvittiin! 



Siinäpä teille biittiä!

T. Muri, Muura & Maura

maanantai 14. lokakuuta 2013

Noniin tutot, nyt pidetään heavy metal show!

Elkää te nyt luulko, että syöverryksiin oomma kavonneet. Nyt meillä on ollu sen verran postinkitaukoa, että eihän tässä tekosyyt enää auta. Sen verran voimme tässä koittaa puolustella itseämme, että syysloma tulee olemaan tempauksien kulta-aikaa. Viteoita viteoita!

Eilen Muura ja Maura suunnistivat kohti steinerin pihaa parkourausaikein. Kamera oli tietenkin völhjyssä. Lisäksi oli aimo annos lämpimäisiä ja termospullollinen kahveeta. Pystytimmä kamerajalustan aidan nokkaan ja sitten vain parkoorattiin menemään. Kuten oli arvattavissa, niin eihän ne kuvat ihan ammattitasoa olleet. Lähinnä niissä vaan vilahti nokka tai koiven puolikas. Heitettiin sitten kirves kaivoon ja siirryttiin seuraavalle telineelle.


Tässä otoksessa alkaa jo olla liikkeen tuntua. Ja on tässä ainakin tunnelmaa, jos ei muuta.

Koulun pihaleikkeihin liittyy kultaisia muistoja, ja vähemmän kultaisia myös eli kuparisia. Siellä kuulkaa leikittiin polliisia ja rötöstelijää & konkkasta. Voi kamaluus kun tuo lista kuulosti lyhyeltä. Kyllä meillä muitakin leikkejä oli. Yksi mieluisista aktiviteeteista kultaisina lapsuusvuosina oli parkour. Siellä me kirmailtiin pitkin koulun pihaa kuin ravihevoset ikään. Oltiin muuten ihan helekutan ylpeitä eräästä aidanylitys-liikkeestämme, jota emme valitettavasti saaneet eilen ikuistettua.


Siinäpä meidän luokan ylpeys, laiva nimeltä Aalto. Me kuulkaapa nikkaroitiin tuo omin pikkukätösin nelosluokalla. Ai että sitä työntouhua. Ja kyllähän tuosta tekeleestä nyt kus kilahtaa väistämättä hattuun! Nuo valkoiset viivat jotka ovat Aalto-tekstin vieresssä eivät kyllä ole alkuperäistä tekoa. Joku pahamaineinen kriminaali ne on siihen jonain myrskyisenä yönä käynyt väsäämässä.

Päätimme kunnioittaa Aaltoa pitämällä pienimuotoisen heavy metal -shown sen päällä. Ilmakitarat ja heviletit vaan heiluivat ja annoimme aivan kaikkemme. Ristus mikä keikka.


Reissun lopuksi me vähän irroittelimme keinuen kuin vanhat keisarit. Etualalla oleva Muura on kuin vanhanajan ratsastaja, joka suuntaa tuima ilme kasvoilla kohti uusia tantereita ja mantereita.


Tähän loppuun Elma-mummo tahtoo tervehtiä teitä rakkaat lukijat. Elma-mummo on siis Murin alter ego. Ja voi kuulkaa me koimme pienoisen järkytyksen, kun siinä nykynuorison tykkäämässä BB:ssä ne kaksi pojankoltiaista, Niko ja Aleks, esittivät Alma- ja Elma-mummoa. Kauhiata tuollainen kun Elma-mummon rooli noin vaan rötöstetään nuorison käyttöön. Kyllä tuo meidän Elma on se ainua oikia Elema!

T. Muura & Maura

torstai 26. syyskuuta 2013

Noniin tutot, nyt hunnit väärentävät henkilöllisyyden!

Oomma mietiskelleet ihmisten monimuotoisuutta ja muotoja. No vitsi vain, ei me oikeasti mitään olla mietiskelty. Ei nyt oikein saada idean poikasta kiinni, se perkule on niin vilkas liikkeissään. Viime hippamissa me puhuttiin syvällisiä saunan lauteella. Se sauna oli kyllä ihan kylmänä, mutta onneksi meidän puheet oli sitäkin kuumempia. Tulimme siihen lopputulokseen, että muurahaisilla on hyvä elämä, jota meidän tavallisten pulliaisten on syytä kadehtia. Ne on ahkeria algerialaisia. Ja vaikka ne on niin työaddikteja, niin kyllä nekin varmaan välillä saa holy kuningasideoita. Uskomme, että joku anarkistinen muurahainen on joskus sanonut kamulleen, että "Mieti ku mää en veiskään tätä havunneulasta pesälle?", ja sitten se karvainen kamu on ollut silleen "Joo hyvä idea, YOLO!"


Anarkistinen veljeys on ollut aina meidän mieleemme. Mitähän se on se anarkistinen veljeys? Se on näitä ihmiselämän vaikeita kysymyksiä. Ihmisyydestä sen sijaan tiedämme hitusen. Tai no totta puhuen emme tiedä siitäkään hölkäsen pölähdystä. Kukaan ei oikeasti tiedä ihmisyydestä, eikä mistään muustakaan. Immeinen tietää vain sen, ettei tiedä mitään.


Tulevaisuus on myös aika kinkkinen tilanne. Tulimme juuri pohtineeksi, että huominenkin on tulevaisuutta. Mistäs sitä tietää hyökkäävätkö hunnit huomenna? Sehän siinä juuri onkin, että kun ei tiedä. Ja mistä edes voimme tietää, onko hunneja olemassa? Mitä jos he ovatkin väärentäneet henkilöllisyytensä, ja huiputtaneet meitä hyväuskoisia hölmöjä? Entä mitä jos me olemmekin hunneja? Sitä te ette puolestanne voi tietää.


Tämän kaiken ylitsevuotavan syvällisyyden vastapainoksi vähän kevyempiin tunnelmiin. Huomenna Muura ja Maura aikovat pitää Muuran uuden kodin tuparit. Muri ei valitettavasti pääse karkeloihin, sillä hän viettää tämän viikonlopun kotikonnuillaan. Ehkä saatte kuulla tuntemuksia sieltä sitten seuraavan postauksen merkeissä.

T. Muri, Muura & Maura

maanantai 16. syyskuuta 2013

Noniin tutot, nyt asutaan kynnyksellä!

Yksi immeinen kommenttilootassa toivoi, että esiteltäisiin itsejämme, joten täältä tulloo! Postinkitaukoa on tässä vähän pidellyt, koska Muura on muuttanut ja muitakin kiireenpoikasia on ollut vitsi vitsi laiskuus se vain on ollut. Mutta olemme täällä aina sillon kun nokka näkkyy ja vaikka ei näkyiskään!

Meitä on siis kolme tuttoa kirjoittamassa tätä plokia. Meidän yhteisnimitys on viisikon kolmikko. Viisikkoon kuuluu meidän lisäksemme kaksi immeistä: Mimmi ja Terri. Heistä ei ole mihinkään. Välillä on. Meidän eli viisikon kolmikkolaisten nimet ovat Muri, Muura ja Maura.


Otoksen nimi on Kinkkinen tilanne. Mielestämme erittäin taiteellinen. Ja valkomekkoinen Muura ei toki seiso jakkaralla tai mitään...

Muri eli rouva Mursberg on hassunhauska olento, joka tykkää tähtitortusta ja kapriksesta. Muri on tunnettu myös hulluna kynsilakkamuorina. Murista ei täällä plokin puolella paljoa kuveja vilahtele, sillä hän ei ole vilauttelijatyyppiä. Eli kuvissa esiintyy pääasiassa Muura ja Maura

Muura on karhufoobikko, tai no oikeastaan otsojen ylin ystävä. Se on omien sanojensa mukaan "vähän semmonen immeinen". Muura joutuu usein myös kinkkisiin tilanteisiin.

Maura on semmoinen unissaan seikkailija. Jos nukkuu Mauran kanssa, niin siitä saa aina viihdettä kerrakseen. Maura on myös söpö eläin, joka huutaa aina pimeydestä, että "KOALA", joka kuulostaa kylläkin, että "KUOLAA".


Mimmi on aivan helevatanmoinen drama queen. Eihän se muuten olisi niin ihmeellistä, mutta kun Mimmi on (parrakas) poika/mies... Ja nyt teillä varmaan nousee kulmakarvat otsaan asti tuon Mimmi-nimen vuoksi. Kyseinen nimi juontaa juurensa siitä, kun hän aina kiireessä tiputtaa laukkunsa keskelle tietä. Tämä kaikki kuulostaa varmaan tosi hämmentävältä, mutta hämmentävää se onkin.

Terri on nokkavin koko viisikosta. Se ryökäle myös tuppaa aina handlaamaan kaiken, joka aiheuttaa meissä pientä kateuspeikkoa. Mimmin tavoin myös Terri on kovan luokan drama queen, ja pojankoltiainen hänkin.

Koko viisikosta yhteisesti vielä sen verran, että me arvostetaan pimeyttä. Kuka muka valitsee valon, kun voi valita pimeyden? Me ollaan muutenkin vähän oudonpuoleisia immeisiä, sitä ollaan saatu kuulla suusta jos toisestakin. Me kyllä ajateltiin tehdä tästä postauksesta asiallinen, mutta eihän siitä nyt oikein mithän tullut. Sen verran voidaan kuitenkin vilauttaa tiedonjyvästä, että viisikon kolmikosta kaikki on 18-vuotiaita naisia tuttoja ja asustetaan kynnyksellä.


Ystävämme Paco ja Pete taivaalla. Kai sen jo noiden katseesta huomaa, että niillä on jonkinmoista vispilänkauppaa.

Meidän elämämme on kuin amerikkalaisesta elokuvasta, siitä ei käy kiistäminen. Sanotaan nyt näin, että me ei olla ihan tavallisia tallaajia, oli se sitten hyvä tai huono asia. Me ei kuitenkaan olla mitään wnb hipstereitäkään. Ihan oma lajimme ollaan ja ylpeitä siitä.

Me arvostetaan teitä lukijoita ihan kyllikisti. Se ei vieläkään mahdu pieniin pääkoppeihimme, että teitä on jo yli sata. Me tanssittiin onnen tanssia jo silloin, kun lukijoita oli 3 kappaletta. Kiitos ihanille, jotka olette kelkassa, ja tere tulemasta myös uusille lukijoille!

T. Muri, Muura & Maura

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Noniin tutot, nyt bisnekset pöllähtää!

Nonni! Nyt on semmonen meininki, että oksat poies. Meidän bisnekset pöllähtää muiden tietoon kuin kylän posti luukusta ikään. Esimerkiksi viime tammikuussa kun perustimme tämän blogin, niin olimme varmoja, että ei meidän tutut varmasti saa tietää tästä. Voi kuinka väärässä sitä voikaan immeinen olla. Tämä blogihan levisi kaiken kansan tietoon ja me oltiin vähän pöllämyystyneitä. Vieläkin on tosin mysteeri, että mistä se leviäminen sai alkunsa. Mutta ei me tietenkään valiteta, kunhan vaan ihmetellään, että mitäs kyllikkiä.


Tuo blogijuttu ei todellakaan ole ainoa asia, joka on levinnyt kulovalkean tavoin. "Mää oon kuullu semmosta huhua, että..."-lause on tullut meille tässä vuoden sisällä erittäin tutuksi. Monet asiat, mitä me ei olla edes kerrottu kenellekään, ovatkin yhtäkkiä tosi randomien immeisten tiedossa. Se on aika helekutin kriippaavaa. Meillä alkaa oikeasti olla jo semmonen tuntuma takaraivossa, että meillä on jonkin sortin stalkkereita. Kaiken tämän jälkeen me ei oltaisi yhtään yllättyneitä, vaikka itse Tarja Halonen tulisi kertomaan kuulleensa huhua, että meillä on varakömmänässä ahman kielileikettä.


Kaikille niille tiedoksi, jotka ovat kuulleet meistä ihan viimeaikoina huhuja: Me ei olla täydellisiä. Ei aina voi kulkea järki edellä. Joskus sitä vaan menee vaiston varassa. Ja kyllähän siinä joskus käy niin, että se vaisto heittää päin methää, ja se on sitten menoa. Tekevälle sattuu, ja tekemättömät puolestaan syö jätskii ja valittaa tylsyyttä. Kyllä me kaikesta huolimatta valitaan se, että tehdään asioita, vaikkakin joskus me vain nolataan itsemme tosi pahasti. On kai sitä maailmassa pahempiakin asioita kuin huono omatunto ja häpeä. Oletteko maistaneet esimerkiksi rössypottua? Jos olette, niin voitte varmasti allekirjoittaa tämän väitteen.


Immeiset on sellaisia, että heti tuomitaan vain yhden jutun perusteella, vaikka ei olisi mitään taustatietoa, että miksi asia on miten on tai miten se loppujen lopuksi edes on. Ihmiset on todella tuomitsevaa sorttia, ja sen voi todellakin yleistää. Kaikki ei vaan ole niin mustavalkoista, paitsi black&white -bileissä.

Osa lukijoista varmaan muistaa, kun me huhtikuussa kirjoitettiin aikovamme maistaa jumalten juomaa, ja kertoa sitten rehellisesti, että oliko hauskaa. No olihan se, ei siitä käy kiistäminen. Sitä rohkeuden ja vapauden tunnetta ei voi selittää ihmiselle, joka ei ole koskaan juonut. Nyt me itsekin tajutaan se. Mutta meillä on kyllä todellakin paremmat jutut selvinpäin. Hirpakassa me kuulostetaan ihan Samppa Linnalta ja julistetaan kuinka hyviä tyyppejä kaikki on, vaikkeivat välttämättä olisikaan.

Pssst tutot, ettei kellekkään jäisi mitään mietteitä hampaankoloon, niin tiedoksi, että nämä rAkkarikuvat on otettu puhtaasti taiteen nimissä. Ei siis kuulu päivittäisiin rutiineihimme tuo tuollainen kylpyammekapinointi.

T. Muura & Maura

torstai 29. elokuuta 2013

Noniin tutot, nyt on skädää silmässä!

Me olemme parina viime viikkona päässeet tutustumaan 18-vuotiaiden immeisten ihmeelliseen elämään. Kaksi viikkoa sitten suuntasimme nokkamme kohti pimeyden klubia, jota myös yökerhoksi kutsutaan. Siellä me danssattiin kengänpohjat puhki kuin kylän latotansseissa ikään.

Viikko sitten palasimme apajille, mutta eihän se oven suussa möllöttänyt kalju ahma meitä laskenut sisään. Sillä oli varmaan joku skädä silmässä, kun ei uskonut passikuviemme olevan meidän. Se oli aika kinkkinen tilanne. Kyllä me sitten hetken aikaa oltiin kuin ketulla silmään pistettyjä, mutta me ei luonnollisestikaan jääty nuolemaan näppejämme. Saatiin holy kuningasidea mennä päivystämään sinne yökerhon ulkopuolelle portsarin iloksi.


Tällaisen hienostoenglantilaisen näköisinä meidät voi bongata yöelämästä.

Siellä tuli kumajattua yhdestätoista neljään, ja oli muuten rattoisaa. Täräytettiin kännykästä soimaan kaikenmoisia sävelmiä, ja portsari kaverineen katsoi meitä ja nauroi.

Tehtiin yön aikana pienimuotoista gallupia siitä, minkä ikäisiltä me ohikulkijoiden mielestä näytetään. Siinä ne aikansa silmäili meitä, ja yleisin vastaus taisi olla 15-16v. Siis todellakin ymmärretään...


Tässä hintelä ihminen.

Immeisiä tuli sankoin joukoin puhumaan meille, oltiin aika otettuja. Mieleen jäi erityisesti Iiläiset cowboy-ihmiset. Yksi heistä analysoi meitä oikein olan takaa, ja meni kyllä niin nappiin että auta armias. Aina kun se alkoi analysoimaan luonteitamme, niin se ensin tuijasi meitä oikein syvälle silmiin ja sitten kertoi viiltävän analyysinsä. Ja sitten kysyi kylmän rauhallisesti "Oonko pahasti väärässä?" Ikhään ei ollut muuten väärässä... Vähemmästäkin alkaisi creepata. Ne oli muutenkin aika sekalaista seurakuntaa: Yhdellä niistä oli cowboy-hattu päässä, yksi oli se analyytikko, yksi oli vaan Late ja se yksi pojankoltiainen oli muuten vaan ihan kujalla.



T. Muura & Maura

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Noniin tutot, nyt tonnikalaa ja kilohailia!

Herkuttelu on aina ollut viisikolle sydämen asia. Männävuosina viisikon kolmikolla oli tapana ostaa pientä purtavaa ja höräyttää Muuran kellariin juoruamaan ja kuvaamaan negatiivivideota. Niihin aikoihin ostettiin aina kindermunia, jotka piti valita tunteella. Ja se tunteella valitseminen tuotti oikeasti tulosta, sillä monesti munasta paljastui meidän insidejuttuihin liittyviä möllejä, esimerkiksi kirahvi ja pesukarhu.



Ihkaensimmäisissä hippamissa me ostettiin Makuunista melekonen saalis karkkia, ja niiden joukossa oli iso värikäs rotta. Illan tullen huomasimme, että siitä rotasta oli puraistu puolet pois ja jäljellä oli vaan pylly ja siimahäntä. Aloimme etsiä syyllistä, ja Murihan sen tihutyön takana oli. Tuon tapahtuman jälkeen siitä tuli perinne, että rotta oli ostettava joka kerta ja Muri puraisi siitä puolet, jonka jälkeen se jätettiin kumajamaan kulhoon.

Viimeisen vuoden ajan meidän hippamamurkinat ovat olleet tosi mielikuvituksettomia. Aina vaan irtokarkkia, suklaata ja sipsua. Irtokarsut on kyllä elämän suolukka. Meidän suosikkeja ovat mm. krokodails, vaahtoiset pandakoalat, apinat sekä mustekalat. Muura ei osaa hallita paljonko se tykkää mustekaloista. Se tuottaa kaupassa välillä päänvaivaa, kun Muura vaan kauhoo menemään niitä merten niljakkaita höperöitä.



Jos haluatte herkkutaivaaseen, niin askeltakaa Lidlin perukoille. Leipomotiskin donitsit on semmoista merimiesten muonaa, vaikka ne onkin aika kaukana merimiesten muonasta. Tonnikalaa ja kilohailia kai ne miekkoset siellä paatissa höyrystää pankolla.

Nyt kesällä me löydettiin uusi tuttavuus, eli tikkarit. Savitaipaleella majaillessamme ostimme aina joku 20 Bonbonia ja laitettiin ne meidän söpöön ruusureppuun.

Me ollaan muutenkin tehty pientä pintaremonttia muoniemme suhteen. Limsan tilalle on tullut hienostunut Novelle kivennäisvesi, sipsien tilalle mahtipontiset ruissipsit tosin ne on liian kalliita meidän kukkarolle ja karkin tilalle marjat (ainakin kerran me niitä mutustettiin).



Myös oikean ruoan suhteen me ollaan alettu panostamaan oikein olan takaa. Ollaan opeteltu tekemään maailman täydellisintä muonaa. Saammeko esitellä, hänen ylhäisyytensä: Pekonipasta. Sitä me voitaisiin muonata maailman tappiin asti. Mutta psst. tutot, sen resepti on salainen, saatiin se muumimamman isomamalta. Toinen holy kuninkaallinen ruokasuosikkimme on Raclette, tuo sveitsiläinen paimentolaismuona. Kyllä me ollaan nykyään aikamoisia kulinaristeja, eihän siitä pääse mihinkään.

Ps. tiedostamme että ensimmäisen kuvan laatu on täysi ahma.

T. Muri, Muura & Maura

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Noniin tutot, nyt hankitaan itse kannikat!

Meidän lomareissu Mauran mökille starttasi maitojunassa jouhevasti istuen. Tai no ei se mithän jouhevaa ollut, luettiin vaan Cosmopolitaneja eikä kommunikoitu muuta kuin muonaamisen yhteydessä.

Junanvaihdon jälkeen alkoi tulla edes jotain actionia. Me kolme istuttiin semmoisessa neljän hengen penkkiryhmässä, ja meidän lisäksi siinä oli eräs naikkonen. Yhtäkkiä Muri otti asiakseen paukasta Hujon päähänsä killumaan. Olisittepa nähneet sen ja erään toisen lähellä istuvan naikkosen ilmeet, ne katsoi Hujoa kuin pahinta arkkivihollistaan ja me ei nyt edes liiotella. Muura ja Maura meinasivat revetä ihan täpöllä. Kaikista parasta oli se, että Murilla pysyi kokoajan täydellisesti pokka, se ei edes meinannut hymyillä saatika nauraa. Meidän piti siinä 45 minuuttia koittaa parhaamme mukaan pidätellä naurua, kun ne kaksi naikkosta katsoivat Hujoa alta kulmien varmaan viiden minuutin välein. Kai ne pelkäsivät, että Hujolla on pahat mielessään.


Siinä se Hujo keikaroi koko komeudessaan. Me pidettiin Hujoa mukana niin kivisaaressa kuin kylän tansseissakin.


Kissankorvainen Muri nauttimassa veden sinisyydestä. Tai oikeastaan kissankorvat on väärä sanavalinta, sillä Muura nimesi ne lepakonkorviksi. Korvat kun korvat.


Eräänä päivänä ollessamme työjuhtina puiden parissa tapasimme kaksi liskoa. Ne tulivat ilomielin Murin hellään huomaan ja olivat mielissään jopa ympärillä pyörivistä paparazzeista. Mitään muonaa me ei niille tarjottu, hankkikoon itse kannikkansa, kun kerran villiin luontoon ovat syntyneet.

Me oltiin tuolla mökkireissulla muuten aika vanhuksia. Mentiin suunilleen joka ilta nukkumaan klo 24. Yhtenä iltana kuitenkin räväytettiin, ja valvottiin yhteen. Se otti seuraavana päivänä kuitenkin veronsa, sillä nukuttiin kolmen tunnin päiväunet. Niiden päiväunien jälkeen me tehtiin melekonen tempaus, nimittäin soudettiin kylän raitille ostamaan pingviinituutit ja syötiin ne puistonpenkillä. Katsokaas tutot, joskus elämässä pitää revitellä!

Kuten kesään kuuluu, me uida porskutettiin joka päivä. Jos halajaa Murin kanssa uimaan, niin kannattaa pitää etäisyyttä. Jos sen päästää tarraamaan kiinni, niin aika äkkiä menettää oman tilan hallinnan ja se on sitten menoa. Mutta on Muri muuten kyllä oikein kelepo vennamon veikko.


Me löysimme veneillessämme tuollaisen holy kuningassillan, jonka äärelle päätimme tehdä pienen eväsretken ilman eväitä, eli ihan vain retken. Oli virkistävää kahlata sillan kupeessa ja tähystää sammakoita ja muita niljakkaita.

Täytyy myöntää, että mökillä lomaillessamme emme tehneet kauheasti mitään kiehtovaa. Yhtenä iltana kuitenkin oltiin epätavallisen reippaita. Sängyssä lahnatessamme aloimme mankua, että tekee mieli jotakin hyvää. Niinpä ponkaisimme yhtäaikaa ylös ja kiljuimme kuin kiljuhanhet, että lähdetään ABC:lle. Ei varmaan koskaan ennen olla toimittu niin nopeasti kuin sillä hetkellä. Kerättiin hynthet yhteen ja ponkaistiin matkaan. Tosin ei olisi kannattanut sillä tavalla ponkaista, sillä kuntohan siinä loppui jo ensimmäisessä ylämäessä. Ei me sitä matkaa olisi jaksettu kokonaan kävellä, ellei oltaisi välillä istuttu maahan joogaamaan.


Tässä ollaan täydellisen leivän äärellä. Tuota leipää me jäystettiin joka päivä, siihen ei voi kyllästyä. Harmi että sitä ei saa meidän omalta paikkakunnaltamme.


Viimeisen mökki-illan kunniaksi Maura rykäsi päälleen tuollaisen hurthungin. Kyllä se päällä kelpasi tepastella risumetikössä. Murin ilme oli vaikuttava, kun hän näki kyseisen ilmestyksen. Sitä ilmettä ei voi mitata rahassa. Jos joku halajaa saada amerikkalaisen jalkapalloilijan hartiat, niin tuommonen talviturkki niskaan vain, niin eiköhän se sillä hoidu.

T. Muri, Muura & Maura

perjantai 2. elokuuta 2013

Noniin tutot, nyt luovutaan kalsongeista!

Kuten viimepostauksessa kerroimme, olimme toteuttamassa holy kuningastempausta. Kyseessähän oli pyöräily kohti ääretöntä ja sen yli, eli 500 kilometriä ja ahmat päälle.


Lähdettiin köröttelemään tuossa heinäkuun puolivälissä ja matkaanlähtö oli kyllä melekosta säätämistä. Me päätettiin lähteä matkaan synkkänä maanantai-iltana klo 23 mutta luonnollisesti lähtö viivästyi jokusen tunnin. Lähdön hetkellä satoi kuin saavista kaatamalla mutta meillä pysyi tunnelma katossa.


Me näytetään tuossa ylläolevassa kuvissa ihan pikkupojilta, kukaan ei voi kiistää sitä. Me köytettiin tavarat raivokkaasti pyöriin tuolla autotallin perukoilla juuri ennen lähtöä. Hampaita siinä sai kiristellä jonnin verran, kun ei tahtoneet tamineet oikein totella. Koska me ollaan luksusihmisiä, niin pamautettiin satuloihin vielä kuninkaalliset persauksen pehmikkeet.

Sitten kun lähdön hetki koitti, niin eihän siitä mithän tullut. Ei päästy viittä metriä pidemmälle, kun hoksattiin että eihän meidän uljaat ratsut mihinkään liiku, kun on niin paljon tavaraa. Me sitten mentiin pienoiseen paniikin poikaseen ja lyötiin viisaat päämme yhteen: jätimme kotiin mm. kylmägeelin, pyörien varakumit, sääskimyrkyn ja muuta tarpeellista. Kaikista eniten syömmeen sattui luopua kalsongeista.

Seuraava pysähdys tuli kymmenen metrin päässä kotiovelta, kun tavarat tippuivat ja niitä piti aikansa säheltää. Lopulta pääsimme kuitenkin matkaan. Ensimmäiset 15 kilometriä oli tosiaan kaatosadetta ja vastatuulta mutta meitä se ei haitannut yhtään, päinvastoin: Olimme yhtä hymyä.

15 kilometrin päässä kotoa oli ensimmäisen kunnon pysähdyksen aika syöminkien merkeissä. Meillä ei varmaan koskaan ennen ollut ollut niin nälkä. Avattiin muonareppu hullunkiilto silmissä ja syötiin siinä varmaan puolet kaikista eväistämme niin että pätkähti.


Muonattiin erään kauppakeskuksen katoksen alla ja ai että teki eetvarttia. Kyllä meillä oli muutakin evästä kuin suklaata ja energiajuomaa, jos sitä epäilette. Energiajuoma kyllä teki tehtävänsä, sillä oltiin tuolla taukopaikalla tosi energisiä ja otettiin ihania turistikuvia. Oli ihana olla yön rauhassa ihan vain kolmestaan, siinä on sitä jotain.

Muodikkaina ja raikkaina liikenteessä, luonnollisesti. Oltiin kuin uitettuja koiria ja noustuamme huomasimme, että asfalttiin oli painautunut persauksen ja jalkojen kuvat oikein komiasti. Kylmäkin meinasi vähän tulla mutta me ei annettu sen voittaa, vaan hypittiin reippahasti x-hyppyjä ja juostiin ympäri kauppakeskusta.

Sitten olikin aika jatkaa matkaa. Meillä ei ollut karttaa mukana sille osuudelle, koska olimme aika varmoja, että pieni vilkaisu google mapsiin edellisiltana riittää. Kartat on lahjattomille. Tosin otettiin muodon vuoksi mukaan yksi säälittävä kartta, mutta se alkoi vasta 200 kilometrin päästä kotoamme. Yllättäen löysimme heti oikealle tielle ja polettiin menemään niin, että perävalot vaan vilahti. 

Seuraava vastoinkäyminen kuitenkin jo häämötti. Eräässä risteyksessä lähdimme harhaan, kun Maura vähän sekotti pakkaa ja opasti joukon mieron tielle. Ajettuamme melekosen matkan harhaan meidän piti soittaa Muuran mamolle ja kysyä vähän sisäpiirivinkkiä. Ja kellohan oli jotain 4 yöllä. Hyä että soitettiin, sillä Mauran ohjeilla oltaisi taas menty methän. Harhaan ajon takia ylimääräistä tuli varmaan jotakin 25 kilometriä mutta se ei meitä hetkauttanut, naurettiin vaan perseemme irti. Sitä paitsi me nähtiin harharetkellämme ihania pöllöjä, jotka katsoivat meitä tosi epäuskoisesti.


Pikkuhiljaa aurinko heräsi ja kuivatti kiltisti meidän vaatteemme. Aamun tullen myös liikenne alkoi vilkastua, mikä oli ikävä juttu. Terveisiä vaan niille hurjapäisille rekoille, jotka eivät viitsineet ottaa minkäänlaista turvaväliä meihin viattomiin pyöräjuhtiin. Ilmavirta oli aikamoinen välillä ja siinähän meinahti kellahtaa kumoon. 

Ensimmäiset 100 kilometriä olivat ihan mukiinmeneviä, varsinkin kun alkumatkan sade oli hellittänyt. Tie oli kylläkin tosi yksitoikkoista ja pidettiin aika vähän taukoja. Yhdessä vaiheessa, kun luultiin että olimme ajaneet ainakin 15 kilometriä ilman taukoa, niin tienviitasta luimme, että olimmekin menneet vasta 8 km. Sen jälkeen me menetettiin toivo ja suutuimme tienviitoille ikihyviksi. Mokomat kiusanhenget. Ja kaikille vielä semmoinen tiedoksi, että ajettiin ne ekat 100 kilometriä putkeen. 

Kun lopulta pääsimme ensimmäiselle etapillemme (100km), oli meillä sekä toivo että muona lopussa ja järjestäkin oli vain rippeet tallella. Meitä väsytti ihan suakelisti, sillä takana oli n. 30 valvottua tuntia. Me pistettiin tuo eka etappi vähän rändömillä, koska siellä ei ollut leirintäaluetta ja me oltiin ajateltu, että kyllä me jotain keksitään. Vaan eipä se ollutkaan niin yksinkertaista. Vaellettiin kantamuksiemme kanssa ympäri tuppukylää, ja etsittiin sopivaa paikkaa teltalle. 

Kun jäljellä ei ollut enää mitään muuta keinoa, niin päätimme rohkaista mielemme ja kokeilla viimeistä oljenkortta. Pirhautimme rändömin omakotitalon ovikelloa ja kysyimme yösijaa kuin Josef ja Maria ikään. Yösija on kyllä vähän väärä termi, sillä kellohan oli jotain yksi päivällä. Oven avannut ihana naikkonen antoi meidän ilomielin pystyttää teltan hänen pihalleen, ja me olimme onnemme huipulla. Siinä sitten kasattiin teltta ja koitettiin alkaa nukkumaan mutta eihän siitä mithän tullut. Pyöriskeltiin enintään pari tuntia kylmässä teltassa ja sitten luovutettiin

                                                                                   


Siinä vähän tunnelmia teltasta. Höpötettiin teltassa niitä näitä varmaan 4 tuntia, kunnes seitsemältä illalla alettiin purkuhommiin. Myös talon omistava ihana nainen tuli jututtamaan meitä ja toivotti enkeleitä matkallemme. Tosi ihanaa, että vielä löytyy tuollaisia herttaisia ihmisiä. Me ei yhtään tajuta, että miksi jotkut eivät halua auttaa ventovieraita. Tavattuamme tuon naisen tajusimme, että ehkä ihmiskunnassa on sittenkin vielä jotakin toivoa.


Naisen pihalta siirryimme ABC:lle vähän muonaamaan. Tilattiin 5 ruoka-annosta ja eihän siinä kauaa hurahtanut kun ne oli jo tipotiessään. Joku kolme tuntia siellä huoltoasemalla tuli vietettyä mutta sitten oli jo aika jatkaa matkaa. Kello oli noin kymmenen illalla ja meillä oli edessä seuraavat 100 kilometriä. Ja öisin me siis ajettiin ihan sen takia, että silloin on ihanan rauhallista ja sellainen tunne, että omistaa koko maailman. Nyrkkikuva kuvastaa meidän tuntemuksiamme ajoon lähtiessä. Kauas on pitkä matka.


Ensimmäiset 25 kilometriä meni rattoisissa tunnelmissa. Pysähdeltiin varmaan kilometrin välein ottamaan turistikuveja.


Tuossa Murin nappaama masterpiece. Tuo maisema näytti ihan steinermaalaukselta. Tosi tunnelmallista ja Suomen kesäyö parhaimmillaan.


Tämänkin otoksen takana on taitava Muri. Koko tie oli käytännössä meidän, tosi coolia.

Yön siimeksessä alkoi vähitellen tulla kylmä, joten laitettiin sukat käsineiksi, sillä oikeat käsineemme olivat kosteita. 

Aina välillä oli ihana pysähtyä tienvarteen ja maata vierekkäin selällään katsellen taivasta, joka näytti putoavan. Me oikeasti pohdittiin, että mitä jos taivas nyt putoaisi. Oli epätodellinen olo. Sellainen olo tulee aina silloin, kun tekee jotakin hienoa, mitä ei ole koskaan ennen tehnyt. 


Eräällä alueella oli tuommoisia söpöjä kuveja heinäpaaleissa. Tämä kuva on viimeinen otoksemme matkalta, joten täten historiallinen.

Noin kolmelta yöllä alkoi tihuttaa vettä ja me kysyttiin sään herroilta, että ei kai vaan ala satamaan. Herrat kyllä vastasivat möreällä äänellä, että "Ei sada" mutta ne perkuleet huijasivat päin naamaa. Kaatosateeksihan se yltyi varmaan vartissa ja se oli sitten menoa. Ja tuossa vaiheessa oltiin valvottu yli 45 tuntia, niin alkohan se jo vähän ramasta.

Me oltiin ihan läpimärkiä ja meinattiin kirjaimellisesti nukahtaa pyörän selkään. Meillä oli myös tosi tyhmä olo ja päässä ei liikkunut yhtään mitään. Ei pystytty edes ajattelemaan mitään järkevää. Ainoat ajatukset olivat, että milloinkohan tulee seuraava tienviitta ja että paljonkohan kello on. Alettiin myös nähdä outoja valohallusinaatioita, esimerkiksi lentäviä ankeriaita. Se taitaa jo kertoa jotakin.

Kun oltiin pyöräilty noin kolme tuntia kaatosateessa, niin olimme jo niin toivottomia ja jäässä, että menimme koputtamaan erääseen tienvarressa olleeseen taloon. Se oli ainoa talo moneen kymmeneen kilometriin. Harmiksemme siellä ei tainnut olla ketään sillä hetkellä, joten jouduimme jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa soitimme taas Muuran mamolle mutta hän ei oikein tiennyt muuta vaihtoehtoa kuin soittaa pelastuslaitokselle mutta emme vielä siinä vaiheessa soittaneet sinne.

Jokainen metri oli yhtä tuskaa pyöräillä eteenpäin. Olimme niin jäässä, että sormet ja varpaat olivat jo ihan kohmeessa. Meillä oli kyllä sadetakit mutta siinä kaatosateessa ei enää mikään auttanut. 

Parin kilometrin jälkeen tuli taas (ihme kyllä) yksi talo tien varressa vastaan, ja laahustettiin tietenkin koputtamaan ovelle. Talo näytti kyllä asutulta, mutta ei sieltäkään avattu. 

Sen jälkeen soitimme pelastuslaitokselle mutta he eivät suostuneet auttamaan. Selitimme kyllä, että emme pysty kylmyydeltämme edes liikuttamaan raajojamme ja että me olemme keskellä ei mitään ja autot eivät pysähdy auttamaan. Kaikesta tästä huolimatta sieltä vaan sanottiin elämäänkyllästyneesti, että eivät voi auttaa. Meni kaikki uskottavuus tuohon touhuun.

Sen puhelun jälkeen meillä ei ollut enää mitään toivoa ja olimme sataprosenttisen varmoja, että kuolemme hypotermiaan. Maura oli ihan shokin partaalla ja pyöri vaa ympyrää keskellä tietä. Me ei ikinä ennen oltu elämässämme oltu niin toivottomia ja jäässä.

Sitten kuin taikaiskusta eräs mies henkilöautolla pysähtyi kohdallemme ja selitimme tilanteen hänelle mahdollisimman hyvin. Hän otti ystävällisesti meidät tavaroinemme kyytiinsä mutta pyörät meidän piti hyljätä metsikköön tien viereen. 

Lähimpään kylään oli matkaa 25 kilometriä ja hän jätti meidät siellä huoltoasemalle. Kiitimme häntä valtavasti avusta. Me oltaisi oikeasti kuoltu, jos hän ei olisi osunut paikalle. 


 Se mies sanoi meille autossa, että kymmenen vuoden päästä te nauratte tälle. Me naurettiin jo puolen tunnin päästä huoltoaseman vessassa... Kun olimme raahautumassa sinne vessaan huoltsikan läpi, niin myyjänaikkonen kysyi, että "Onko teillä joku hätänä?" Joo ei ollut mitään hätää, ihan lepposalle aamukahville oltiin tulossa uitettuina koirina hampaat kalisten teltan ja viiden repun kanssa. Vietettiin siellä vessassa varmaan yli puoli tuntia yrittäen saada litimärät vaattehet pois päältä ja etsien märistä repuista mahdollisimman kuivia vaatteita ylle.

Sitten me tallustettiin ilman kenkiä ja sukkia yöhousuissa huoltsikan pöydän ääreen. Jo siinä oli kylän miekkosilla ihmetystä kerrakseen. Siellä me sitten nuokuttiin joku vähän alle 3 tuntia, kunnes Muuran mamo ja pappa tulivat urheasti meitä hakemaan kotiin.


Meidän pyörät siis napattiin pyöräkoukkuun sieltä metsästä kotimatkalla. Kun pyöriä irrotettiin kotipihalla koukusta, niin huomasimme että Murin takarengas oli ottanut vähän osumaa. Tuo rengashan näyttää ihan siltä, että joku otso on sitä käynyt raatelemassa. Oltiin loppumatkan aikana ihmetelty, että miten Muri on yhtäkkiä niin suakelin hidas. Vaikka monesti jäimme odottamaan sitä, niin silti aina kymmenessä metrissä se oli ehtinyt jäädä sata metriä jälkeen. Ja sittenhän se selvisi, urhea Muri oli ajanut typötyhjällä takarenkaalla noin 15 kilometriä. Ja Muri ei siis ollut tajunnut sitä, koska yli 50 tunnin valvomisella ei pahemmin aivot ole käytössä. Respectiä siis Murille, ihan helevatanmoinen kunto sillä tutolla!

Oli kyllä semmonen matka, että auta armias. Noin 200 kilometriä me yhteensä edettiin, ja päästyämme takaisin kotiin nukkua porhotettiin menemään keveät 18 tuntia. Ja sitten lähdettiin määränpäähämme, eli Mauran mökille, maitojunalla. Vaikka retki ei mennytkään ihan niin kuin elokuvissa (tai oikeastaan meni just niin kuin elokuvissa...), niin me ei kaduta mitään ja olihan se nyt melekonen jymymenestys. Onpahan ainakin jotakin, mitä vanhainkodissa kiikkustuolissa muistella! 

T. Muri, Muura & Maura